Pieni poika

Kerran yhden pikkulapsen ympärille oli muodostunut kultti, lähes 700 ihmistä jotka olivat vannoutuneet liittyvänsä tämän lapsen sieluun kuoltuaan. Ja lopuksi lapsen sielu olisi satojen miljardien vuosien tietoisuudessa. Itsemurhasta on kaikenlaisia uskomuksia et mitä sit tapahtuu)

Niin sitten se oli jotain vähän yli kymmenen se lapsi kun nää tyypit jämptisti yksi kerrallaan ampuivat itseään päähän. Viimeisenä oli hierarkian ylin sekä lapsi, ja ylin tappoi itsensä. He onnistuivat manifestoimaan 700 ihmisen miljoonien vuosien sielunvaelluksen tuoman tietoisuuden tähän lapseen. Kokemukset ja ymmärryksen. 

Nyt oli lapsen tarkoitus tappaa itsensä. Ideana oli että koko sielukimppu jolla menisi jäsennellä asiat paikoilleen enemmän aikaa kun lapsella on elinkiää. Lapsi ehtisi unohtaa liian paljon. Nyt kaikki oli tuoreeltaan. Joka sekuntti kuitenkin lapsenaivan uuden olemuksen saanut sielu unohti näitä seitsemänsadan ihmisen sielunmuistoja, ne valuivat hänestä eri ulottuvuuksiin eikä ollut enään käytettävissä. Ikuisesti poissa. Jos lapsi tappaa itsensä, koko tietoisuus vapautuu silmän räpäyksessä ja nämä ihmiset uskoivat että näin muodostuu ensimmäinen oikea jumala maan päälle. 

Jokainen jäsen oli harjoitellut omaa sielunmatkaansa äärimmilleen ja he olivat täysin uskollisia tehtävälleen. Heidän ainoa syy elää oli oppia muistamaan todellisuus ja kohdata elämä täyisin astustamatta ja kieltämättä mitään, odottaen päivää jolloin he olivat valmiita. Jokaisella oli ase, jolla he ampuivat itsensä tietyssä järjestyksessä. Telepaattinen yhteys oli asian ydin, he olivat niin tiiviisti hyhteydessä että kun yhtäkkiä ryhmästä kuolee yksi, toinen, kolmas jne. niin jokainen tajusi että nyt on aika. Noniin, jokatapauksessa he erittäin kurinalaisesti tekivät joukkoitsemurhansa ja jäljelle jäi enään lapsi sekä hänen "huoltajansa" jonka tehtävä oli opastaa lapsi tappamaan itsensä kun viimeinen itsemurha oli tehty.(Tuostakin sen verran että oli noin parikymmentä jotka passasivat itsemurhan mutta heille jäikin aika erillainen tehtävä.)(Yksi tosin tappoi itsensä kollektiivisen itsemurhan jälkeen koska ei kestänyt rakastamansa ihmisen kuolemaa, hän teki itsemurhan ajallaan.)

Noh, jokatapauksessa. Vanha mies antoi pojalle aseen, ja neuvoi ampumaan itsensä. "Ajatkset selkeytyvät kyllä, nyt tunnet olosi sekavaksi, kun ammut itseäsi päähän niin voit olla varma että kaikki miljardien vuosien kokemus joka sisääsi on ahdettu järjestyy paikoilleen sekunneissa ja sinä olet saanut kunnian olla se joka luo ensimmäisen aidon uuden aikakauden jumala. Ihmisten jumalan!" Mies pauhasi. Poika katsoi asetta, hän otti sen käteensä. Hän tunsi velvollisuudekseen tappaa itsensä. Hänet oli koulutettu tätä varten. Hänen sielunsa ja kehonsa kiehuivat tästä kuolleiden sielujen synargiasta jonka kohteeksi oli päätynyt. "Pari sekunttia ja kaikki olisi kohdillaan, ei enään tätä kipua ja sekamelskaa." hän ajatteli. Laittoi aseen pois ja sanoi -Ei. "Minä tahdon elää." Hän virkkoi vanhukselle, "En tahdo kuolla.". Vanhus Järkyttyi, hän tajuaa kuinka tärkeä nopea kuolema olisi, ettei tärkeitä muistoja häviäisi enempää pojan kehon ja mielen yrittäessä epätoivoisesti luoda jotain järjestystä energioihinsa ja ajatuksiinsa. "Tapa itsesi!" Hän huutaa. Sen on oltava itsemurha, muuten sielut eivät vapaudu omaksi entiteetikseen. Jos hänet tapettaisiin nyt niin kaikki muut itsemurhat olisivat olleet turhia. Vain poika kuolisi ja hänen sielunsa jatkaisi matkaa, ja häneen sitoutuneet sielut jäisivät harhailemaan ja suurin osa haihtuisi vailla merkitystä. "Tapa itsesi!" Mies huutaa määräävästi. Poika alkaa itkeä, "Tahdon elää.". Vanha mies on kauhuissaan, mutta ei niin kauhuissaan kun poika jonka energiakehon on asuttanut n. 700 ihmistä jotka ovat tappaneet itsensä alle kahden tunnin aika-ikkunassa. 

Pojalla on sielunopas, tällä planeetalla. Sielunopas joka on mielestään aivan liian ylityöllistetty. Hän oli saanut joukkoitsemurhan jälkeen selkeän näyn pojan olinpaikasta, hän mursi talon ulko-oven helposti, meni kellariin missä poika, ja ampui pojan siihen paikkaan. Hetkeäkään epäröimättä hän ampui poikaa päähän suoraan vanhuksen silmien edessä. Ja sanaakaan sanomatta poistui asunnosta. 

Miten pojan kävi?

Tarina itseasiassa kertoo sen yksityiskohtaisesti ja myöskin tarina kertoo niiden yhteisön jäsenten kohtalon jotka eivät itseään tappaneet lupauksen mukaisesti. Mutta ehkäpä pitää jättää muutakin kerrottavaa. Poika olisi voinut(uskomuksen mukaan, hänelle opetettujen tietojen mukaan) muuttua ensimmäiseksi jumalaksi minkä ihminen on koskaan tehnyt. Mutta hän valitsi elää. 

Hän valitsi elää. Ja silti hänen elämänsä oli noin 30 sekunttia pidempi verrattuna siihen että hän olisi valinnut muodostua jumalaksi. Energiaolennoksi jonka sisällä oli lähes seitsemän sadan vanhaakin vanhemman ihmisen sielujen tietoisuus, kokemukset, tunteet ja viisaus. Hän olisi ollut tämän sielukimpun kulminaatio, yhdyskohta, viimeinen pala, hänestä olisi tullut jumala. Silti hän valitsi elää, ja niinpä hänen tarinansa jäi osaksi elämän polkua. Pojan sielulla ei ole mitään hätää. Kun hän sai luodin päähänsä hän samalla silmänräpäyksellä heräsi hämärästä baarista joka oli pölyinen jokapuolelta. Hän oli vanha mies, hän luki lehteä ja joi kahvia. Hän ihmetteli mitä juuri tapahtui, kun hänen ajatuksensa keskeytyivät baarimikon kysyessä häneltä ystävällisesti että haluaisiko hän vielä jotain. Hän kieltäytyi, nousi ylös ja käveli ravintolasta pois. Muuten tyhjässä baarissa oli nuorehko futuristisesti pukeutunut mies joka sanoi vanhukselle hänen poistuessaan ravintolasta jotain elämästä ja uudelleen tapaamisestä, hän hymyili paljon. Poika, nyt vanha mies, ei muistanut mitään muuta kun viimeisen hetkensä ennenkuin hän havahtui kuppilasta. Kuitenkin seutu näytti todella tutulta. Suorastaan... "Ihan kuin olisin asunut täällä!" Hän kiirehti, hän tiesi täsmälleen mihin oli menossa. Ja niin hän astui sisään samaan asutnoon missä joku tuntematon nainen ampui häntä päähän hänen itkiessään että tahtoisi elää. Hän menee suoraan kellarikerrokseen katsoakseen onko paikka ennallaan. Haju on tuttu, osa huonekaluistakin on samoja muttei missäään näy hänen ruumistaan. Hän ymmärtää edelleen asuvansa asunnossa. Samassa asunnossa missä häen opettajansa joka tahtoi hänen tekevän itsemurhan.

Poika eli loppuelämänsä rauhallisesti käyden vanhassa nuhjuisessa ravintolassa juomassa kahvin ja lukemassa lehden. Parin vuoden aikana mitä hän vielä eli, hän sai tavata tämän futuristisen iloisen miehen ja tutustua häneen niinkuin myös baarin omstajaankin. He opettivat hänelle tosilukemisen, hän oppi lukemaan oikein ensikertaa elämässään. Niinpä uuden lukutaitonsa myötä hän luki lehdestään itselleen tarpeellisia tietoja, hän luki paljon miksi ja mitä tapahtui tuona eräänä kesäaamuna jolloin hänet ammuttiin. Hän luki lehdistä kaiken mitä halusi tietää. Futuristinen iloinen kaveri kävi välillä ravintolassa ja kertoi yleismaailmallisia totuuksia kuten vaikka "Muista, voit aina tulla lukemaan tänne lehtiä." Tai että "Tämä on aivan normaalia, olet kokenut kovia, anna itsellesi aikaa."

Ja niin pari vuotta kului kun poika luki kahvilassa kaikkkea mikä häntä sattui kiinnostamaan. Välillä hän myös luki asioista joista baarimikko toivoi hänen lukevan. Sillä baarimikon mielestä pojan oli hyvä tietää nämä asiat, vaikkei ne häntä varsinaisesti kiinnostaneetkaan. Kuitenkin hän oppi lukemaan eri tasoilla olevaa datavirtaa, menneisyyttä, tulevaa, toimintaohjeita vaikeassa tilanteessa jne. Mutta ennen kaikkea hän oppi luottamaan siihen että mitä ikinä tosiluetkaan niin se on ikuisesti totta, aina totuus ei ole miellyttävä ja sen hyväksyminen oli vaikeaa. Usein hän lueskeli itsemurhan tehneiden ihmisten sieluntarinoita. Häntä ihmetytti kuinka moni kultissa olleista ihmisistä oli vain epätoivoisesti rakastunut toiseen kultin jäseneen ja siksi lähtenyt mukaan toimintaan. Osa ihmisistä, eritoten he jotka pitivät ohjaat käsissään, olivat eläneet jopa miljoonia ihmiselämiä ja heidän ymmärryksensä oli suurta. Heidän kokemuksensa mukana tuoma vastuu tuntui sietämättömältä. Joka tapauksessa hän sai kahden vuoden aikana lukemalla tehtyä rauha, itsensä kanssa. Hän myös tutustui baarin omistajaan ja nuoreen mieheen ja heistä tuli hänen ainoat ystävänsä Sitten hänen aikansa koitti, hän kuoli kyseissä asunnossa luonnollisen kuoleman. Hän oli asunnon ainut omistaja ilman jälkeläisiä. Asunto siivottiin, tyhjennettiin ja sinne muutti eräs perhe jolla oli kaksi nuorta lasta. 

"Wow!" toinen lapsista huusi. Onpa iso kellari! Ja tämä taas onkin saman tarinan jatkoa. Jossa nämä kaksi lasta rakastuvat kellariin ja tutustuvat sen outoihin henkiolentoihin ja antavat heidän kertoa tarinoita omissa mielikuvituksissaan. Täysi-ikäisinä he löytävät saman nuhjuisen baarin ja tutustuvat baarin omistajaan sekä futuristisesti pukeutuvaan nuoreen mieheen. He saavat tietää että heillä on aivan erityinen tehtävä, nimittäin opiskella kaiki mitä aika on jättänyt jälkeensä tästä epäonnistuneesta kokeesta tehdä jumala. He oppivat nopeasti peruasiat ja tiedostivat että he olivat syntyneet tänne vain ja ainoastaan etsimään niiden seitsemän sadan ihmisen sielut. Kllari laajennettiin sellaiseksi että sielä pystyi tekemään kaikkea tarpeellista. He jäivät asuntoon asumaan vanhempiensa kanssa ja vanhempien kuoltua he jatkoivat työtään. Kellarin laajnnuksen myötä yhteen yläkerran makuuhuoneista saatiin hankittua vuokralaiset, pariskunta. Vain sisarukset olivat vuokralaisten lisäksi tietoisia että nämä kaksi ihmistä olivat yhdet niistä muutamista jotka eivät itseään tappaneet. Heidät ohjattiin opastamaan sisaruksia, kertomaan kaiken mitä tiesivät. Loput itsemurhan tekemättä jättäneet ihmiset kuolivat nopeasti tapahtuman jälkeen kukin omalla tavallaa. Vain tällä pariskunnalla riitti tahdonvoimaa elää niiden kauheuksien jälkeen.

Takaisin poikaan, joka kuoli kahdesti samassa asunnossa. Hän syntyi onnellisena lapsena naapuritaloon ja hän tutustui piakkoin sisaruksiin jotka olivat tulleet etsimään kadoksissa olleita ja selvittämään mitä tapahtui. Tällaisissa mittavissa kordinoiduissa energiankanavoinneissa on aina riski että tapahtuu jotain ei niin toivottua. Poika sai aina tulla kellariin lukemaan sisarusten muistiinpanoja, muistiinpanoja siitä mitä hän oli ollut aijemmassa elämässään. Hän oli unohtanut selkolukemisen taidon mutta hän suorastaan hypnotisoitui lukiessaan kaikkea tätä. Sisarukset kertoivat pojalle että tekstit ovat heidän keskeneräisen romaanin osia, kuitenkin tarina tuntui niin toden tuntoiselta. Välillä hän kommentoi spontaanisti tekstiä esimerkiks: "Mutta minun mielestä tuon tyypin lempiruoaksi sopisi spagetti paremmin!". Hän siis oikeastaan osallistui oman historiansa kirjoittamisen tarkastamiseen tiodstamatta sitä itse. Hän eli onnellisen elämän, eikä ikinä käynyt tuossa nuhjuisessa kahvilassa, ei huomannut sitä koskaan siinä tien vierellä. Sisarukset pitivät hänestä hyvää huolta ja opettivat hänet tosilukemaan ja tunnistamaan tosiunet. He lukivat hänelle tarinoita joista hän ei koskaan osannut edes unelmoida. Ja suuri viisaus oli piilotettu noihin tarinoihin. Pariskunta joka ei tehnyt itsemurhaa joukkoitsemurhan yhteydessä, antoi koko loppu elämänsä projektin loppuun saattamiselle. He olivat olleet osana jotain niin erikoista kokemusta että eivät pystyneet enään olla kunnolla yhteydessä muuhun nykymaailman ympäristöön. Sisarukset opettivat heille muistinkäytön erityisperinneopit joita ei yleensä ihminen tule oppimaan, ja yksi syy sille on ainakin se että on olemassa eräs henkiolento, kehoton sielu, jonka ainut tehtävä on estää ihmistä omatoimisesti sellaista oppimaan. No se on sitten toinen tarina erikseen. Kuitenkin pariskunta oppi kaivamaan pienimmätkin yksityiskohdat kollektiivinsa toiminnasta, ideologiasta, persoonista, persoonien dynamiikasta, telepatian käytöstä jne. ja ipituilla taidoillaan he pystyivät jäsentelemään kaiken muistelemansa ilman että sitä tarvisi sijoittaa mitenkään mihinkään aikajanalle. Kuin rasterityötä tekisi, tämä muisto menee tänne tuo tuonne kunnes kuva on valmis. He saattoivat viettää tunteja ja tunteja vain muistellen ja päivän päätteeksi kirjata että erään henkilön ääni muuttui kimeäksi hermostuessaan, tai että toisen henki haisi pahalta. Tärkeää oli muistojen varmuus, ei se että kuinka paljon niitä tuli.

Jos poika olisi ampunut itsensä, ei hän koskaan lisi päässyt tutustumaan maailan ihmeisiin. Siispä se kolmekymmentä sekunttia jonka aikaa hän toivoi voivansa elää, hän loi itselleen polun jota elää. Eikä hän luonut sitä vain itselleen vaan hän loi sen myös näille lähes 700 ihmiselle jotka olivat päättäneet ottaaa pojan kehon jasielun työkalukseen muuntautua jumalaksi. Se olisiko heistä tullut jumalaa, on arvoitus. Kysyin sitä kerran jakajalta, siis siltä diileriltä. Hän työnteli ajatuksissaan planeettaamme tähtikartalla eri kohtaan ja mietti hetken. "Noh, kaikki on mahdollista kolmen kuukauden sykleissä." Hän sanoi ja virnisti. Katselin silmät ymmyrkäisenätähtikarttaa joka oli kuin elävä kuva avaruudesta mutta kuitenkin kuin hologrammi. Olennolla oli pitkät suipot korvat ja leveä virne. Hänellä oli kädessään nppapelien jakajille tuttu työkali, keppi jonka päässä on lyhyehkö tanko 90 asteen kulmassa. Sillä hän siirteli planeettoja, tähtiä, mitä milloinkin. Itse ajattelin että hän vain siirteli mahdollisia skenaarioita, mielikuvia.

Pohdiskelin tätä koko tapahtumakethua seuraavana päivänä ja mietin että missähän tuo utuinen kahvila on. ;imulle nimittäin selvisi naapuritalossa kirjoja lukeskellessani että se on minun tarinani mihin tutustuin. En vaan ole koskaan löytänyt sitä kahvilaa.